Ekat kuvistunnit, ilma hipoo hellettä myös luokassa.
Koulun vieressä puisto ja puiden varjot.
Ämpärillinen vettä, paletilla kylmät ja lämpimät päävärit.
Paperin sivuun teipattu raita värien testailua varten.
"Onko pakko?"
On.
"Ei kai näitä arvioida?"
"Sitäpaitsi mä inhoon vesivärejä muutenkin."
"Voiko mennä minne vaan?"
Joo mutta ei Siwaan tai Alepaan.
Katsokaa rennosti sitä näkymää, että miten se menee.
Yrittäkää tykätä tekemisestä ja muistakaa,
että vesi on se toinen taiteilija.
Sille pitää antaa tilaa liikkua.
(Älkää maalatko lehtiä yks kerrallaan.)
"Ope miten tulee harmaata?"
"Tää ei oo yhtään oikea väri."
"Saanko uuden paperin?"
Et.
"Voinks mä mennä tähän puun alle ja katsoa ylöspäin?"
"Ope tästä tuli ihan kauhee."
Höpöhöpö.
Eikä se sitäpaitsi ole niin justiinsa.
Tärkeintä olis sellainen valon tai varjon sävy,
ettei mikään asia kauheasti loikkaa sieltä kuvasta ulos,
että hei, mä en kuulu tänne.
"Ope mun isällä on lukihäiriö, mä tarviin lisäaikaa!"
Seuraavalla kerralla katsottiin työt.
Olivat kaikki löytäneet valon ja varjot,
tulkinneet niistä maalauksen.
Kehuin sydämeni kyyllyydestä.
